Rokkikukoista ja poluista
Kun ei resonoi niin ei resonoi. Turhaan yrittivät muskaritädit houkutella häntä muiden mukana piiriin istumaan ja etana-laulua laulamaan sekä rytmikapuloilla tahtia lyömään. Lonkkalevossa ikkunalautaan nojailu ja hönkäilystä ruutuun muodostuneeseen huuruun piirustelu kiinnostivat siinä hetkessä enemmän. Mielessä pyöri myös, miksi sen tädin mekossa oli niin monta pientä taskua ja ennen kaikkea mitä niissä säilytettiin.
Oven ulkopuolella käytävässä ääntä piti pelkästään pelkistetty seinäkello. Uupunut nuori perheenäiti nukahti penkille istualtaan kesken lastenvaunun keinutuksen. Yhtä uupunut nuori perheenisä nukkui vieressä pää hankalasti retkottaen. Odotteluun hermostunut kiireinen businessmies vilkuili jalka väpättäen kelloaan. Akku oli päässyt loppumaan ja oli hankala vain olla. Suurin osa odottelijoista pläräsi kännykkäänsä osana ketjua, jossa joku tekee jossain päin maailmaa jotain, jota joku toinen katsoo ja kommentoi ja kolmas taho sitten seuraa tätä kaikkea ja anonyymisti toteaa, että ketä kiinnostaa. Sivusilmällä ja huvittuneena koko kuviota katseli tasaista jälkeä kutova ja itsekseen hymyilevä mummihenkilö. Että tällaiseksiköhän tämä ihmisen elo tarkoitettiin.
Luokkahuoneen puiset pariovet rävähtivät auki. Vakuuttavin askelin sieltä saapui metrin pituudelta patoutunutta rokkikukkoenergiaa. Hän otti tarpeeksi leveän seisoma-asennon, nosti toisen kätensä kohti kattoa ja karjaisi silmät kiinni selkä kaarella mielikuvitusmikkiinsä: "Etanaa, etanaa, näytä sarves, onko huomenna pooouuutaa!" Että näin se pitää vetää – hänestä. Katseet nousivat kännykästä, hermostunut jalan vipatus taukosi, nuori isä nukkui shown ohi. Rokkikukon mummin hartiat hytkyivät, mutta vain sisäisesti, hiljaa ja huomaamatta. Ei missään nimessä saa tulla olo, että toisen tyylille nauraisi. Saatikka unelmille. Oma polku näytti alkavan muodostua jo, ja hyvä niin.
Joskus mietin, voiko omaa juttuaan lopulta edes vahingossa ohittaa. Se tulee tyrkylle ja luo pitkin matkaa. Toinen teema resonoi, toinen ei, siitäkin sen tietää. Välillä sen "järkisyistä" tai huomaamattaan sivuuttaa, kävelee huti ja ohi, tekee muutaman "sakkokierroksen", mutta jälkeenpäin huomaa niistä opit ja tärpit. Toisille on alusta asti päivän selvää, mitä tänne on tullut tekemään. Me toiset menemme sitten vähän kryptisempää reittiä.
Ehkä oman polun tunnistaa lopulta siitä, että jossain vaiheessa etana-lauluja ei vaan enää pysty vetämään niin kuin muut. On vain seisottava lavasavussa selkä kaarella ja kuvitteellinen mikki kädessä – ja annettava palaa. Elämäntilanteeseen, tähänastisiin valintoihin tai muiden odotuksiin katsomatta. Tormakkaasti oman juttunsa takana ja omilla jaloillaan. Toinen jalka Marshallille nostettuna tietenkin.
